Kuinkas siinä sitten kävi, siis oikeasti?

Tie sotaan

Kuningas Edvard Tunnustajan (Edward the Confessor) terveys alkoi pettää vuoden 1065 lopussa. Erityisesti kuninkaan suosikin Northumbrian kreivi Tostig Godwinsonin karkottaminen otti kuninkaan voimille, ja aiheutti mahdollisesti aivohalvauksen. Kuningas kuoli tammikuun viidentenä vuonna 1066. Hautajaiset pidettiin heti seuraavana päivänä, ja myös uusi kuningas Harold Godwinson kruunattiin samana päivänä, tammikuun kuudentena.

Oli selvää, että Edvardin kuollessa Englannin kruunulle olisi ottajina sekä Normandian herttua Vilhelm (William) ja Norjassa kuningas Harald Ankara (Harald Hardrada), jotka molemmat vetosivat vanhoihin sopimuksiin kruunun saadakseen. Edvardin sukulinjan mukainen laillinen perijä oli kuninkaan veljen pojan poika Edgar Aethling, vasta noin 14-vuotias nuorukainen. Ulkoisen uhan alla Englannilla ei kuitenkaan ollut varaa nuorelle ja kokemattomalle kuninkaalle, vaan kruunu annettiin Englannin mahtavimmalle miehelle Harold Godwinsonille. Tähän ilmeisesti oli kuningas Edvardin lupa ja suositus. Harold veljineen hallitsi koko Etelä-Englantia, ja Haroldin puolison Edithin veljet hallitsivat Merciaa ja Northumbriaa, eli koko Pohjois-Englantia. Englanti oli valmis puolustamaan itseään.

Sekä Normandiassa että Norjassa kirottiin, kun tieto Harodlin kruunaamisesta tuli. Nopea uuden kuninkaan kruunaaminen tarkoitti, että kruununtavoittelijoille ei tarjoutunut mahdollisuutta esittää vaadettaan ja houkutella Englannin mahtisukuja puolelleen. Ainoaksi vaihtoehdoksi kruunun saamiseksi jäi sotavoimat.

Norjassa Harald Ankara alkoi kasata suurta pohjanmiesten armeijaa. Rauha Tanskan kanssa vuonna 1064 tarkoitti, että Harald saattoi keskittyä täysin Englannin valloittamiseen. (Tanskalaisten suora osallistuminen saa odottaa 1069 vuoteen.) Kirjeenvaihto Pohjanmeren yli on vilkasta, kun Harald sopi Skotlannin kuninkaan Malcolm III ja Englannista karkotetun Tostig Godwinsonin kanssa yhteisestä hyökkäyksestä Tostigin entiseen kreivikuntaan Northumbriaan. Tämä tarjoaisi Haraldille, Malcolmille ja Tostigille yhteisen tukialueen, josta jatkaa hyökkäystä etelään.

Ennen hyökkäystä Harald julisti kanssahallitsijoikseen poikansa Olav Haraldssonin (tunnetaan myös Olaf III ja Olav Kyrre / Olaf the Peacefull) ja Magnus Haraldssonille (Magnus II). Magnus jäi Norjaan hallitsemaan ja syyskuussa Harald lähti Olavin kanssa kohti Northumbriaa 300 laivan 10 000 miehen (tai 7000–9000) kanssa. Skotlannin Malcolm lähetti Haraldin avuksi kapinallisen Tostigin ja 2000 miestä. Laivasto laski maihin Englannissa 18. syyskuuta.

Normandiassa herttua Vilhelm alkoi kasata omia joukkojaan. Sen lisäksi hän värväsi laajasti ritareita muualta Ranskasta ja myös laajemmin Euroopasta. Vilhelm haki tukea myös Paavilta ja Euroopan kruunupäiltä, joskin vastauksista ollaan montaa mieltä. Paavinkin hyväksyntä tuli vasta valloituksen jälkeen.

Vilhelmin laivasto oli valmis lähtöön elokuussa, mutta Vilhelm odotti parempia tuulia, tai Haroldin nostoväen lähtemistä peltotöihin (tapahtui 8.9.1066). Vilhelmin laivasto lähti liikkeelle 12. syyskuuta, mutta useita laivoja upposi myrskyssä, ja laivasto palasi Ranskaan. Uusi yritys tehtiin 27. päivä, ja seuraavana päivänä laivasto saavutti Englannin rannikot.

Englannin Harold oli tietoinen uhasta. Mercian ja Northumbrian kreivit olivat kasanneet joukkonsa pohjoiseen valmiiksi kohtaamaan Harald Ankaran. Harold veljineen oli kasannut armeijansa Etelä-Englantiin odottamaan Vilhelmin hyökkäystä. Kun hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut, ja sato alkoi valmistua, joutui Harold vapauttamaan fyrdinsä, eli nostoväen, palveluksesta syyskuun kahdeksantena päivänä. Tämä heikensi Haroldin voimia merkittävästi.

Vuoden 1066 taistelut

Harald Ankaran pohjanmiehet sekä Malcolmin ja Tostigin apujoukot laskivat maihin Humber joen suulle 18. syyskuuta, ja suuntasi kohti Yorkin kaupunkia. Kahta päivää myöhemmin, 20. syyskuuta, Northumbrian ja Mercian joukot Edvinin ja Morcarin johdolla kohtasivat pohjanmiehet Fulfordissa Yorkin eteläpuolella. Edvinin ja Morcarin 5000 miehen armeija hyökkäsi ennen kuin Haroldin koko 11000 miehen armeija ehti asemiin, ja sai alussa menestystä. Se ei kuitenkaan riittänyt pohjanmiesten rivien murtamiseen, vaan englantilaiset puolustajat lyötiin lopulta. Edvin ja Morca pakenivat joukkojensa rippeiden kanssa. York antautui taistelutta välttääkseen ryöstelyn. Voittoisat Pohjanmiehet leiriytyivät Yorkin itäpuolelle Stamfordin sillalle (Stamford Bridge) odottamaan panttivankeja Yorkista.

Kuningas Harold oli kuullut Harald Ankaran hyökkäyksestä (luultavasti 20. tai 21. päivä) ja marssitti armeijansa Lontoosta pikamarssia pohjoiseen. Haroldin armeija marssi neljän päivän aikana 300 kilometriä ja yllätti Harald Ankaran armeijan täysin 25.9. Yllätyksestä huolimatta taistelu oli pitkä ja ankara. Sekä Harald Ankara että kapinallinen Tostig Godwinson kuolivat taistelun aikana. Edes apuun tulleet norjalaiset laivavahdit eivät saaneet käännettyä taistelua, vaan pohjanmiesten armeija tuhottiin. Harold salli henkiin jääneiden pohjanmiesten, Haraldin poika Olav mukaan lukien, lähteä, kunhan lupasivat olla palaamatta Englantiin. 300 laivan sijasta lähtijöille riitti 24 laivaa. Haraldin kuoleman myötä Norjan valtapyrkimykset Englantiin loppuivat. Harald Ankaraa pidetäänkin Norjan viimeisenä viikinkikuninkaana (vaikkakin Olavin poika Magnus III vielä teki ryöstöretkiä Skotlannin saarille, Ruotsiin ja Irlantiin vuosisadan vaihteessa).

Harold jätti Edvinin ja Morcarin vahtimaan pohjoista rippeidensä kanssa ja mahdollisesti myös joidenkin Haroldin joukkojen kanssa. Harold ja pääosa joukoista suuntasi takaisin etelään. Normandian Vilhelmin joukot laskivat maihin Kanaalin rannalle 28. syyskuuta. Harold marssitti joukkonsa taas pikamarssia (yli 40 km päivässä) kohtaamaan uutta vihollista, joskin pysähtyi Lontooseen viikoksi keräämään joukkoja ja varusteita. Stamfodin tapainen yllätys ei onnistunut Vilhelmin normandialaisia vastaan, vaan noin 8000 (arviot 5000–13000) väsynyttä englantilaista kohtasi suurin piirtein saman kokoisen (arviot 7000-12000) levänneen normannilaisjoukon. Haroldin armeija oli pääosin jalkaväkeä, ja vain puolet siitä mitä hän olisi saanut kasaan, jos olisi käyttänyt aikaa armeijan keräämiseen. Normannien armeijasta noin puolet oli jalkaväkeä, neljännes jousiampujia ja neljännes ratsuväkeä.

Lokakuun 14. päivänä kaksi tuntia auringonnousun jälkeen Haroldin englantilaiset kohtasivat Vilhelmin normannit. Taistelu kesti koko päivän iltahämärään asti. Normannien yritykset murtaa englantilaisten linjat epäonnistuivat. Normannien keskuudessa alkoi kiertää huhu, että Vilhelm oli kuollut, ja osa linjaa alkoi murtua ja englantilaiset seurasivat. Vilhelm ratsasti paikalle ja näytti olevansa elossa ja johti vastahyökkäystä. Normannit yrittivät useaan kertaan houkutella englantilaiset lähtemään vetäytyvien ratsumiesten perään, mutta tämäkään ei murtanut englantilaisten linjaa. Illan lähestyessä Harold Godwinson kuoli, mahdollisesti nuolesta silmässä. Tämä mursi englantilaisten moraalin, ja Hastingsin taistelu päättyi Normannien voittoon.

Haroldin lisäksi Hastingissä kuoli hänen veljensä East Anglian kreivi Gyrth ja Kentin kreivi Leofwine. Alkuperäisten Godwinssonien taru oli loppu. Vain nuorin veljeksistä Wulfnoth oli elossa, ja hänkin Normandiassa panttivankina (jo ennen vuotta 1066). Suvun kunnian puolustaminen jäi Haroldin pojille Godwinille, Edmundille ja Magnukselle.

Vilhelm ei kuitenkaan ollut vielä voittanut koko Englantia. Englantilainen ylhäisön kokous, witenagemot, äänesti Edgar Aethlingin uudeksi kuninkaaksi lokakuun aikana, joskaan virallisia kruunajaisia ei ehditty pitää. Edgar yhdessä Edvinin ja Morcarin kansa estivät Vilhelmia valtaamasta Lontoota etelästä käsin. Vilhelm joutui kiertämään Thamesin yli lännemmästä ja käymään useita pieniä taisteluita. Kun oli selvää, ettei Vilhelmiä voitu pysäyttää ja useita aatelisia oli vaihtanut Vilhelmin puolelle Edgar, Edvin ja Morcar neuvottelivat antautumisensa Vilhelmin kanssa joulukuun alkupuolella. He saavat pitää maansa, mutta jäävät Vilhelmin ”vieraiksi”. Vihdoin Vilhelm saattoi kutsua itseään Valloittajaksi, ja hänet kruunattiin Englannin kuninkaaksi Westminster Abbeyssa joulupäivänä.

Rauha ei silti laskeutunut Englannin ylle…

Kapinat Vilhelmiä vastaan

Vuonna 1067 Vilhelm palasi Normandiaan ja otti Edgarin, Edvinin ja Morcarin ja muita saksilaisia ylimyksiä mukaansa ”vieraiksi”. Samaan aikaan Englannissa oli rauhatonta. Haroldin äiti Gytha sekä Haroldin pojat Godwin, Edmund ja Magnus nostivat Exeterin normanneja vastaan. Mercialaiset kapinalliset (Eadric Wilden johdolla) saivat tukea Walesista ja koettivat vallata Herefordin, mutta joutuivat vetäytymään. Vilhelmin entinen liittolainen Boulognen kreivi Eustace koetti vallata Doverin, mutta epäonnistui.

Vilhelm palasi Englantiin 1068 ja laittoi asiat järjestykseen. Eustace nöyrtyi ja menetti maansa (tosin sai osan takaisin myöhemmin) ja Exeter vallattiin Godwinsoneilta. Haroldin äiti ja pojat ehtivät kuitenkin pakenemaan Irlantiin ennen kaupungin sortumista. Irlannissa Godwinsonit kasasivat 52 laivan laivaston ja koettivat vallata Bristolin, mutta epäonnistuvat ja nuorin veljeksistä Magnus kuoli. Vilhelmin tarkasta valvonnasta päästyään Edvin ja Morcar nostivat Merciassa kapinan saaden tukea Walesista ja muualta Englannista. Kapina jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja Edvin ja Morcar alistuivat jälleen Vilhelmille, ja saivat yhä pitää maansa. Edgar Aethling oli mahdollisesti mukana Edvinin ja Morcarin kapinassa, mutta sen epäonnistuttua yritti siskonsa Margaretin kanssa lähteä takaisin Unkariin. Laiva ajautui kuitenkin Skotlantiin ja Edgar ja Margaret saivat turvapaikan Malcolm III:lta.

Seuraavana vuonna, 1069, Vilhelm kohtasi suurimman haasteensa Englannin kuninkaana. Edgar Aethling sopi Malcolm III:n kanssa Skotlannin tuesta valtapyrkimykselleen, ja sopi avioliitosta siskonsa Margaretin ja Malcon välillä (häät olivat 1070). Skotlannin armeija hyökkäsi Northumbriaan tukemaan Edgaria. Samaan aikaan Edvin ja Morcar nostivat jälleen Mercian ja Northumbrian kapinaan Vilhelmia vastaan. Myös Tanskan kuningas Sven II Estridinpoika toi tanskalaisen armeijan tukemaan Edgarin kapinaa. York vallattiin ja Northumbriassa olleet normannit ajettiin pois.

Samaan aikaan Haroldin pojat Godwin ja Edmund tekivät uuden hyökkäyksen 64 laivan voimin Irlannista Exeteriin ja Devoniin, mutta huonolla menestyksellä. Godwinsonien armeija tuhottiin. Tappion jälkeen Godwinsonit hakivat tukea ja turvaa Tanskan kuninkaalta Sveniltä. Turvaa he saivat, mutta Sven ei suostunut tukemaan Godwinsonien vaadetta Englannin kruunuun. Sven kuitenkin järjesti vuonna 1074 Haroldin tyttärelle Gythalle avioliiton Kiovan Rusin prinssin kanssa, ja niin jäljelle jääneet Godwinssonit suuntasivat Itä-Eurooppaan ja poistuivat Englannin valtakiistoista pysyvästi.

Taistelut Northumbriassa raivosivat kuitenkin verisesti. Vilhelm tajusi, että Edgaria tukevat englantilaiset, Malcolmin skotit ja Svenin tanskalaiset olivat hänelle kova pala, eikä heitä vastaan kannattanut käydä suoraan. Vilhelm maksoi Svenille paljon kultaa siitä, että Sven lähti takaisin Tanskaan. Tanskalaisten poistuminen sai myös Malcolmin toisiin aatoksiin, koska voitto ei näyttänytkään enää helpolta. Malcolm irtautui sodasta ja vetäytyi takaisin Skotlantiin. Northumbrian kapinalliset jäivät yksin Vilhelmin raivoa vastaan. Normannit käyttivät poltetun maan taktiikkaa kapinallisia jahdatessaan ja kostaakseen kapinayrityksen. Toimet saivat nimen ”Pohjoisen hävitys” (Harrying of the North) ja vuosien 1069–1071 välillä 75 % Northumbrian väestöstä kuoli tai pakeni. Edgar onnistui pakenemaan Skotlantiin, mutta Mercian veljeksillä ei ollut yhtä hyvä tuuri. Edvin yritti myös paeta Skotlantiin, mutta hänen omat miehensä pettivät hänet ja hän kuoli. Morcar jatkoi taistelua jonkin aikaa, kunnes joutui antautumaan Vilhelmille. Morcar oli Normandiassa vangittuna Vilhelmin kuolemaan asti, ja lyhyen vapauden jälkeen vangittuna Englannissa lopun elämäänsä. Mercian suku poistui Englannin valtanäyttämöltä.

Pohjoisen hävityksen jälkeen Vilhelm marssitti armeijansa Skotlantiin vuonna 1072. Malcolm jänisti, ja tunnusti Vilhelmin ylemmäkseen. Malcolm myös lupasi karkottaa Edgar Aethlingin Skotlannista. Edgar pakeni Flanderiin, mutta palasi sieltä Skotlantiin vuonna 1074. Ranskan kuningas Filip I tarjosi Edgarille Montreuuil-sur-Merin linnaketta Ranskassa heikentääkseen Vilhelmin vallan kasvua. Edgar lähtikin matkaan Ranskaan, mutta laiva haaksirikkoutui ja Edgar joutui palaamaan Skotlantiin. Malcolm puhui lankonsa ympäri, ja Edgar teki sovinnon Vilhelmin kanssa. Edgar luopui vaateestaan Englannin kruunuun, ja palveli sen jälkeen Vilhelmin hovissa, kävi Pyhällä maalla sotimassa, ja sotkeutui Vilhelmin ja Malcolmin vallanperimyksiin, joskin tukijana, ei kruununtavoittelijana. Niin Wessexin suvun viimeinen kuningas jäi syrjään Englannin kruunun tavoittelusta. Hänen siskonsa Margaretin (Saint Margaret of Scotland) ja Malcolmin jälkeläiset hallitsivat Skotlantia pitkään.

Viimeinen merkittävä haaste Vilhelmin vallalle tuli vuonna 1075 kun Vilhelmin matkattua jälleen kerran Normandiaan normannilaiset Herefordin kreivi Roger de Breteuil ja Norfolkin kreivi Ralph de Gael ja saksilainen Northunberlandin kreivi Waltheof kapinoivat Vilhelmiä vastaan (Revolt of the Earls). Kapinahanke paljastui etukäteen, eikä kapina päässyt laajenemaan. Waltheof tunnusti kapinaaikeet piispalle, vangittiin ja teloitettiin. Ralph lähti laivalla hakemaan Tanskan Sven II apuun. Kun Ralph palasi Englantiin 200 tanskalaisen laivan kanssa Vilhelm oli ehtinyt jo palata Englantiin, eikä tanskaiset suostuneet taistelemaan häntä vastaan. Roger joutui antautumaan ja päätyi vankilassa (ja teloitettiin myöhemmin). Ralphin puoliso Emma sai sovittua itselleen ja seuraajilleen turvallisen poistumisen Englannista Ralphin maille Ranskaan. Niin kapina kuin Svenin tanskalaisten hyökkäys kuivuivat kokoon. Vilhelm yritti kostaa kapinan Ralphille hyökkäämällä tämän maille Bretagnessa Ranskassa, mutta Ranskan kuningas Filip I tuki Ralphia ja sovinto Vilhelmin, Ralphin ja Filipin välillä saavutettiin vuonna 1077.

Tanskan Sven II kuoli vuonna 1076, ja Tanskan viikinkiaika loppui hänen mukanaan. Tanska ei enää puuttunut Englannin valtakiistoihin. Vuonna 1085 Flander, Tanska ja Norja suunnittelivat vielä yhteistä sotaretkeä Englantiin, mutta se ei toteutunut, kun kaikilla oli tärkeämpiä asioita mannermaalla.

Vuosina 1079–1080 Skotlanti hyökkäsi jälleen Northumbriaan ja northumbrialaiset kapinoivat Vilhelmiä vastaan, mutta sota päättyi nopeasti uuteen rauhaan Skotlannin kanssa.

Ulkoisten uhkien lisäksi Vilhelmillä oli omat sisäiset ongelmansa. Vuonna 1077 Vilhelmin vanhin poika Robert Curthose riitaantui isänsä ja veljiensä kanssa. Robert pakeni Normandiaan ja ryösteli isänsä maita Ranskan kuninkaan Filip I tuella. Robert onnistui melkein tappamaan isänsä taistelukentällä. Sopu isän ja pojan välillä saavutettiin vasta vuonna 1080, kun Vilhelm lupasi Normandian Robertille. Robert kapinoi vielä uudestaan vuonna 1083.

Herran vuonna 1087 Vilhelm Valloittaja vihdoin kuoli. Tämä sysäsi Englannin ja Normandian uusiin valtataisteluihin, kun Vilhelmin pojat Normandian herttua Robert II Curthose, Englannin kuningas Vilhelm II Punainen (William II Rufus) ja ”Veljesi saivat Normandian ja Englannin, tässä on sulle vähän rahaa” Henry alkoivat selvitellä välejään. Se, rakas lukija, on kuitenkin jonkin toisen Sotahuudon tarina…